Mitä jäin kaipaamaan Venäjältä ja mitä en

Katariina Suuren esimerkkisuoritus yleisestä överiydestä.

Siitä on kohta kuukausi kun muutin Pietarista takaisin Ouluun. Vaikka välimatka ei ole kartalla kovin pitkä, ero kaupunkien välillä tuntuu valtavalta. Nyt on hyvä aika nostaa esille muutamia asioita, joita todella kaipaan Venäjältä ja muutamia, jotka jätin ihan mieluusti taakseni.

Voi kunpa näistä ei olisi tarvinnut luopua:

1. Ihmiset

Eniten jäin totta kai kaipaamaan ystäviä; kaikkia hienoja ihmisiä, joita tapasin asuessani Pietarissa ja vanhoja kavereita, joita pääsin näkemään pitkästä aikaa. Minulla tuli syksyn aikana hyvin vahvasti sellainen olo, että Venäjällä todella pidetään kiinni ystävistä ja niin kuuluisa kuin se onkin jo valmiiksi, venäläinen vieraanvaraisuus on tosiaan aivan omaa luokkaansa. Pelkästään ihmisten vuoksi palaan Pietariin vielä useita kertoja.

2. Ravintolakulttuuri

Pietarissa asuessani söin aika usein ravintoloissa. Suurin yksittäinen syy oli ehkä se, ettei siitä lystistä tarvinnut liiaksi maksaa. Usein söin oikein hyvin alle viidellä eurolla eikä hinta siitä paljon noussut, vaikka olisi mennyt kalliimpaankin paikkaan. Suomi ja Venäjä vaikuttavat eroavan ravintoloiden puolesta ainakin siinä määrin, että Suomessa ravintolassa syöminen on eritystä ja Venäjällä arkipäiväisempää. Tämä johtaa siihen, että Suomessa ravintola-annokset ovat usein viimeisen päälle mietittyjä ja sitä myötä myös kamalan kalliita. Venäjällä ravintoloista saa usein hieman tavallisempaa ruokaa, mutta se onneksi näkyy myös hinnoissa.

Pietari on suosittu turistikaupunki, ja turisteja on joka paikassa. Veikkaan tämän olevan syynä sille, miksi kaupungissa on syntynyt niin kukoistava salaravintolakulttuuri. Aivan keskellä kaupunkia saattaa olla hämyisiä sisäpihoja, joille on piilotettu ravintoloiden sisäänkäyntejä. Usein pitääkin tietää tarkalleen, mihin on menossa että löytää ravintolaan sisälle. Esimerkiksi erääseen ravintolaan täytyy mennä toisen hyvin piilotetun ravintolan vessassa sijaitsevan salaoven kautta ja aika monen salaravintolan sisäänkäynnillä on ovipuhelin, johon täytyy osata antaa oikea tunnussana päästäkseen sisälle. Ulkona ei tietenkään ole mitään kylttejä, vaan syömärin täytyy tietää, minkä oven taakse on piilotettu ravintola tai ravintolaan johtava pimeä rappukäytävä.

Anticafe on mitä mainioin kahvilakonsepti, jonka saisi mieluusti tuoda myös Suomeen. Anticafessa juomat ja ruuat ovat ilmaisia, mutta maksat ajasta, jonka vietät kahvilassa. Tavallinen hinta Pietarissa on noin euro tunnilta, joten kahvilassa kehtaa kyllä istua useammankin tunnin. Koska asiakas maksaa ajasta, kahvilat on yleensä suunniteltu niin, että siellä vietetty aika on mahdollisimman laadukasta. Esimerkiksi eräässä anticafessa oli kymmenkunta huonetta, joissa saattoi soittaa bändin kanssa, katsoa elokuvia, nukkua riippumatossa, tehdä puutöitä, istua kirjastossa tai vaikka nyrkkeillä tai uida pallomeressä. Monet huoneet käyvät hyvin yksiin kahvinjuonnin kanssa, mutta minun on vaikea nähdä, kuinka kahvikuppi kädessä nyrkkeillään. Toinen anticafe oli erikoistunut lautapeleihin ja kolmas vesipiippuihin, joten jokaiselle löytyy jotain mukavaa ajanvietettä. Jos haluat oikein hifistellä, on myös piilotettuja anticafeja, joissa tuntee olonsa jo todella pietarilaiseksi.

3. Georgialainen ruoka

Ennen muuttoani Venäjälle en tiennyt mitään Georgiasta tai sen ruokakulttuurista. Reorgialainen ruoka ansaitsee kuitenkin tulla nostetuksi esiin erikseen muiden ravintoloiden lisäksi ja ylitse. Hyvin nopeasti sain huomata, että georgialainen tai kuten Venäjällä sanotaan, gruusialainen ruoka, on tosissaan hyvää. Pietarissa sain syödä mukavaan kolmen, neljän euron hintaan mahani täyteen khinkaleja, hatšapuria ja muita erinomaisia herkkuja. Kun käyt georgialaisissa ravintoloissa, muista pyytää kotiviiniä (домашнее вино). Sitä ei usein ole kirjoitettu ruokalistaan ollenkaan, ja eurolla tai parilla voi hyvinkin saada kannullisen herkullista kesäisen kevyttä punaviiniä.

Ruuan ja viinin lisäksi Georgiasta tulee myös erinomainen parannus liiallisen viininjuonnin aiheuttamiin aamuisiin tuntemuksiin. Borjomi on vettä, joka sisältää niin paljon suoloja, että se maistuu melkein merivedeltä. Sanotaan jopa, että vuonna 2008 Georgian sodan aikaan Venäjällä tuli suuria ongelmia, kun sodan vuoksi myöskään Borjomia ei enää tuotu Georgiasta ja koko kansakunta oli pysähtyä krapulansa selättäminä. Georgia pomppasi kyllä tämän syksyn aikana matkalistalleni mahdollisimman pian toteutettavien ideoiden kohdalle.

4. Pietarin keskustassa kuljailu ja suurkaupunkifiilis

Pietarin keskusta on häikäisevän hieno. Suomalaisesta graniitista rakennetut kanaalit mutkittelevat loputtomien keisarikunnan aikaisten palatsien lomitse ja patsaiden sekä kullan määrästä huomaa, että kaupunki oli joskus mahtavan imperiumin keskus. Pietarin on annettu pysyä melko muuttumattomana Romanovien dynastian jälkeen, joten usein löytää itsensä harhailemasta ajassa taaksepäin Neuvostoliittoa edeltäviin aikoihin. Historia on todella läsnä kaupungissa ja esimerkiksi suurimmat kirjailijat ja tsaarit oppii nopeasti tuntemaan lukuisten patsaiden avulla. Pietarissa on myös niin monta mahtavaa museota, että ehdin nähdä neljässä kuukaudessa vain hieman yli puolet minua kiinnostavista museoista.

Varsinkin iltaisin kaupungilla on mukava vain kävellä ympäriinsä ilman suuntaa. Usein kadulla törmää todella taitaviin tai erikoisiin taiteilijoihin, ja valot ja vesi luovat yhdessä hyvin tunnelmallisia näkymiä. Tietysti viiden miljoonan asukkaan kaupungissa on aika paljon kaikkea sellaista tarjolla, minkä olemassaolo ei ole Suomessa tullut mieleenkään. Voisin antaa Pietariin saman neuvon kuin Moskovaan: kävele ympäriinsä vain niin hatara suunnitelma mielessä, että voit helposti poiketa siitä kun törmäät johonkin erikoiseen ilmiöön tai paikkaan.

Pietarin kaduilla törmää erittäin taitaviin katubändeihin. Näitä konsertteja kuuntelee oikein mieluusti.

 5. Jännitys

Venäjällä ei voi aivan samoissa määrin luottaa siihen, että huominen on samanlainen kuin tämä päivä. Elämä on täynnä yllätyksiä ja odottamattomia muutoksia. Tämä voi aluksi tuntua suomalaisesta ahdistavalta, mutta hyvin nopeasti siihen kuitenkin tottuu ja alkaa tykkäämään siitä tunteesta. On helpompi tarttua hetkeen ja elää nyt, jos ei voi laskelmoida tulevaisuuttaa liian pitkälle. Tietenkin näin tästä ilmiöstä vain kapean siivun, sillä vähän aikaa Venäjällä asuvana Suomen kansalaisena toimeentuloni ja moni muu elämän edellytys oli hyvin turvattu.

Kuitenkin oli aikamoista kuulla esimerkiksi siitä, että olin joutua vaikeuksiin kutsuttuani pääkonsulaatista puhujan yliopistomme Suomi 100 -juhlaan koska en ollut ilmoittanut viranomaisille, että vieraan vallan vakooja aikoo tulla yliopistorakennukseen. Onneksi laitoksemme johtaja ehti korjata tilanteen ennen juhlia. Yhden kerran ystäväni oli lentää junasta ulos keskellä ei mitään Moskovan ja Pietarin välissä, kun junan henkilökunta ei uskonut, että hänen väliaikainen passinsa on aito. Lopulta tilanne raukesi kun he sopivat, että ystävälläni oli aito passi mukanaan junaan tullessa, mutta se katosi oudosti matkan aikana eikä passin tarkastanutta virkailijaa voida siis syyttää mistään. Tämän jälkeen virkailija saattoi rauhallisilla mielin antaa ystäväni palata junan kyydillä Pietariin asti.

Alati muuttuva yhteiskunta ja jännityksen ilmapiiri luovat mahtavan maaperän kaikenlaisten mullistusten kasvulle. Minulla oli yksi kaveriporukka, joka kutsui minut aina istumaan kahviloihin ja juttelemaan maailman menosta. Minulla meni pari kuukautta ennen kuin opin venäjää tarpeeksi ymmärtääkseni, että heillä on ilmeisen suuria poliittisia suunnitelmia. Kun vihdoin ymmärsin, missä olen mukana, olin mielenosoituksessa näiden ystävieni kanssa ja päätin suosiolla jättäytyä sivummalle, kun he päättivät vallata erään rakennuksen keskustan itäpuolelta.

Kun sitten seisoskelin kahden muun henkilön kanssa tien toisella puolella, poliisit juoksivat aseiden kanssa paikalle ja kysyivät meiltä, onko tämä mielenosoitus. Onneksi olin sillä hetkellä vain kadulla arkkitehtuuria ihaileva turisti, jolla ei ole mitään tekemistä kadun toisella puolella olevan mielenosoituksen kanssa, eivätkä poliisitkaan kiinnostuneet minusta sen enempää. Ymmärtääkseni ystävilläni oli lupa mielenosoitukseen, joten mitään pahempaa ei toivottavasti tapahtunut. Tämän ryhmän toimintaa ja yleistä ilmapiiriä seurattuani minusta on täysin loogista, miksi Venäjällä on tapahtunut niin paljon suuria yhteiskunnallisia mullistuksia enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että niitä tulisi vielä lisää.

Jostain syystä opin pitämään Puškinista suuresti jo ennen kuin luin yhtään hänen teostaan.

Näitä en suuremmin kaipaile:

1. Vahvan johtajan ideologia
 

Luulin, ettei tämä koskisi minua, sillä en edellisessä kappaleessa kuvailemaani kaveriporukkaa lukuun ottamatta ollut juurikaan mukana politiikassa tai muissa hierarkkisissa järjestelmissä. Kuitenkin vahvan johtajan ideologia tuli vastaan myös yliopistolla. Perustin laitoksellamme bändiprojektin. Meidän piti muutamien opiskelijoiden kanssa harjoitella soittamaan suomalaisia biisejä ja esittää ne sitten Suomi 100 -juhlassa. Sovimme harjoitteluaikataulusta yhdessä, mutta juuri ennen viimeisiä yhteisiä harjoituksia suurin osa projektissa mukana olleista opiskelijoista ilmoitti, ettei kukaan ole ohjannut heidän harjoitteluaan eivätkä he sen vuoksi osaa soittaa biisejä. Nämä opiskelijat luopuivat projektista ja kollegani syytti minua siitä, etten ollut vetänyt projektia kuin venäläinen vahva johtaja. Opettelin sitten soittamaan pari biisiä itse kitaralla ja lyhensimme ohjelmaa sen verran, että saimme esityksen kasaan juhlaan mennessä.

2. Yhteiskunnalliset ongelmat

Venäjällä menee paljon paremmin kuin meillä ajatellaan. Sen olen halunnut sanoa kaikille, jotka ovat kyselleet ajastani Pietarissa. Kuitenkin törmäsin moniin ongelmiin, jotka meillä Suomessa loistavat poissaolollaan. Järjestelmän yleinen epäluottamus ihmisiin ja siitä kumpuava armeijamainen tapa hoitaa monia virallisia asioita ei istunut mielikuvaani siitä, kuinka yhteiskuntaa pyöritetään. Se oli lisäksi täydellisen ristiriidassa sen kanssa, kuinka ystävällisesti, avuliaasti ja luottavaisesti asioita hoidettiin ihmisten kesken. Toisaalta Venäjä on valtava järjestelmä eikä minulla ole juurikaan kokemusta tai ammattitaitoa alkaa arvostelemaan sellaisen pyörittämistä.

3. Majoneesi

Ehkä suurin kaikista kohtaamistani ongelmista. Majoneesia vain on joka paikassa ihan valtavia määriä. Joka kerta esimerkiksi hieman kebabin tyyppistä shavermaa ostaessani minun piti käydä muutaman minuutin keskustelu siitä, että ihan oikeasti haluan shavermani ilman majoneesia. Salaatin syöminen ei myöskään ole Venäjällä lainkaan niin terveellinen teko kuin meillä. Salaateissa on usein vähintään yhtä paljon majoneesia kuin muita ainesosia yhteensä eikä sitä oikein voi välttää, sillä salaatit on joka paikassa sekoitettu jo valmiiksi. En tiedä, milloin voin syödä majoneesia taas seuraavan kerran, mutta en varmaan muutamaan vuoteen.